Kuluneen vuoden muistelusta nousee mieleen kaksi sanaa: haastava ja kummallinen.

On ollut fyysistä sairastelua, kuten pikkulapsiarjessa voi odottaa. On ollut henkistä stagnaatiota, epämukavuutta ja epätietoisuutta liittyen työkuvioihin, urakehitykseen ja omaan jaksamiseen. On ollut emotionaalista aallokkoa liittyen parisuhteeseen ja yhteisen ajan puutteeseen. Kannattelevat ystävyyssuhteet ovat jääneet arjen, työn ja perheen jalkoihin jonka seurauksena olen tunteneut yksinäisyyttä enemmän kuin tahtoisin myöntää.

Niin paljon kuin olen yrittänyt, tsempannut, edistänyt, selvittänyt, meditoinut ja ideoinut, vähintäänkin yhtä paljon mieltäni on täyttänyt epäily. Olen epäillyt sitä ovatko päätökseni järkeviä, koitanko sittenkään ratkoa oikeita kysymyksiä, priorisoinko ollenkaan arvojeni mukaisesti asioita tai tiedänkö edes arvojani enää vai onko identiteettikriiseily sumentanut rationaalisen puoleni lopullisesti.  

Tämän vuoden loppumetreillä, sairastettuani muutaman viikon, alan ymmärtämään sitä miten tämä vuosi on halunnut haastaa ajattelutapojani, mukavuusaluettani, sietokykyäni.

Pystyn erottamaan kaksi teemaa, jotka tuntuvat toistuvan arjessani. Asetun tämän tekstin avulla niitä kuuntelemaan.
 

Epämukavuus ja epävarmuus

Ensimmäinen oppini liittyy epämukavuuteen ja epävarmuuteen. Olen antanut näille tuntemuksille sellaista merkitystä, että ne kertovat siitä, etten ole menossa oikeaan suuntaan enkä tee oikeita asioita. Olen aivopessyt itseäni sillä, että kunhan vaan teen oikeita asioita, niin elämä on helppoa, mutkatonta, tuotteliasta, reipasta ja kivaa.

Tämähän on ihan puppua. Kasvaminen, kehittyminen, uuden luominen ja uudistuminen on nimenomaan epämukavaa.

Sitä pääsee ponnistelemaan, venyttämään itseään. Ja käsitystä itsestään, oli sitten kysymys
• epämukavien tunteiden tuntemisesta,
• mielen ja ymmärtämisen vaillinaisesta kapasiteetistä tai
• fyysisistä haasteista ja kivuista.

Puhumattakaan epätyydyttävästä yhteydestä omaan sydämeen – tai sielutasoon – tai omaan henkiseen olevuustasoon – tai mikä ikinä sanana kuvaakaan sinun ei-fyysistä ulottuvuuttasi. Yhteys tuohon hienovaraiseen kerrokseen kuiskii omalla tavallaan korvaasi, että millainen pohjavire elämässäsi on: onko syvemmällä tasolla tyydyttävää, mielekästä, arvokasta, rakasta vai onttoa ja tyhjää ja plaahnojaa. Mikäli yhteys tähän osaan minuudessa katkoilee, elämä voi tuntua olevan vailla sen suurempaa merkitystä tai tarkoitusta.

Epämukavuus on kasvun mittari. 

Epävarmuus on itseksi tulemisen hinta. 

Jos välillä tuntuu pahalta, se ei tarkoita olisin tehnyt jotain väärin tai että olisin erkaantunut omalta polultani. 

Epävarmuuden ei tarvitse olla este, vaan saan jatkaa matkaani.
Epävarmuudesta huolimatta ja varsinkin niiden kanssa.

Kun epävarmuuden tuntemukset ottaa vakavasti, pysähtyy niiden äärelle ja kuuntelee tarkasti, mitä niillä on kerrottavaa, voi saada kullanarvoista tietoa jostakin, mikä on hyvä ottaa huomioon juuri siinä tilanteessa missä olen. Kenties se on pieni korjausliike suunnitelmiin. Kenties se on lepäämistä tai rentoutumista tai ein sanomista. Kenties se on mailasta höllentämistä tai ystävälle kilauttamista. Kenties se on ryhtiliike aamurutiineihin. Kenties se on jonkun vanhan ja pinttyneen uskomuksen päivittäminen palvelemaan paremmin tämän päivän tarpeita.

Toisenlainen harjoitus irtipäästämisestä

Toinen oppini liittyy irtipäästämiseen. Tämä on aihe, johon minulle on vaikea suhde, sillä joka toinen henkinen guru rakastaa hokea, että “päästä vaan irti siitä” ja “annat vaan anteeksi” niin autuus koittaa sen jälkeen. Ihanan helppoa. Siitä vaan kun päästää irti hankalista, ihmisistä ja muistoista ja asioista niin eiköhän onni kolkuttele ovella.

Se irtipäästäminen, mistä kirjoitan, tarkoittaa hyvin tarkasti rajattua asiaa. Ja samalla tuota tiettyä asiaa ei kukaan ulkopuolinen voi kenenkään puolesta määritellä. 

Irtipäästäminen koskee illuusiota. Se on odotus (fantasia) siitä miten asioiden pitäisi mennä ja millainen minun itsesi, tai jonkun läheiseni, pitäisi mielestäsi olla. Illuusion antaa tyhjän lupauksen onnellisuudesta, toiveen toteutumisesta ja täydellisyydestä. Sitten, kun maailma näyttää juuri sitä mitä toivon ja sitten kun muut ihmiset toimivat juuri kuten tahdon, niin sitten vihdoinkin saan itsekin rauhan ja onnen.

Fantasiasta on aivan ihanaa pitää kiinni. Se on valloittava hattara ja kipinöivä kultareunus, joka antaa voimaa tarpoa sujuvasti läpi kaiken pimeän, synkän ja epämiellyttävän, aivan kuin niitä ei olisi olemassa ollenkaan. Ei tarvitse ottaa vaikeita asioita puheeksi, ei tarvitse nähdä omaa panosta konfliktiin, ei tarvitse ahdistua pankkitilin miinusmerkkisestä saldosta. Huomenna ja ensi kuussa kaikki on onneksi niin paljon paremmin. 

Harmi vaan, että fantasia petaa varman reitin epäonnistumiselle. Epärealistinen kuvitelma ei todennu pelkästään oman mielikuvittelun voimalla, joten pettymys tulee olemaan taattu.

Fantasia, jonka mielei on rakentanut, ei perustu todellisuudelle: siihen miten asiat ovat oikeasti nyt tai siihen millainen olen ja mitä teen ja jätän tekemättä. 

Reality is your only axis of power.

– Teal Swan

Elämää voi muuttaa vain toden ja todellisuuden pohjalta.

Ihmissuhteet voivat muuttua vasta kun kaikki osapuolet ovat valmiita kuuntelemaan ja keskustelemaan avoimesti ja rakastavasti. Ankeaan työtilanteeseen saa muutoshalukkuutta vasta sen jälkeen, kun tarkastelee rehellisesti sen eritasoisia vaikutuksia itseensä ja sitä millaisia vaikutuksia omalla kuormituksella puolestaan on lähipiiriin, perheeseen, ystäviin, lemmikkiin ja muuhun ympäristöön.

Kun fantasiasta päästää irti, voi tuntua siltä kuin tippuisi mustaan pohjattomaan kuiluun. Putoaminen on armotonta ja pelottavaa. Synkkyys tuntuu sietämättömän epämukavalta. Kädet harovat ilmaa ja raapivat seiniä koittaen tarrautua mihin tahansa mikä voisi hidastaa putoamista mustuuteen.

Avuttomuus voi olla yhtäaikaa repivää ja lamauttavaa. Se liuottaa mielestä tahdonvoiman ja kadottaa minuuden tuhkaksi tuuleen, heittää pölyksi universumin mustan laajenevaan ikuisuuteen. 

Epätoivoinen yrittäminen, miellyttäminen ja tarrautuminen vievät valtavasti voimia. Mutta kun kuilun seinämiä lakkaa haromasta ja antautuu putoamiselle, lupaan, ettei se jatku ikuisesti. Irtipäästämistä seuraa – ennemmin tai myöhemmin –helpotusta, koska silloin lopettaa haaskaamasta energiaa asioihin joista ei saa otetta ensinkään. Kuilusta ei pääse ylös, mutta sen läpi pääsee putoamaan uudenlaiseen paikkaan: todellisuuteen.

On päästettävä irti fantasiasta, kuvitelmasta että kaikki on hyvin – silloin kun niin ei oikeasti ole. 

On lakattava rakentamasta kuvitelmien ja olettamuksien höttöhattaran päälle. 

On luotettava siihen, että uusia mahdollisuuksia tulee ennen pitkää avautumaan, vaikka kaamos olisi kuinka pimeä ja mieli synkkä. 

Realismi ei ole este unelmille, unelmoinnille ja ihmeille. Päinvastoin, mahdollisuudet unelmien toteutumiseen kasvavat, kun osaamme suunnata energian sellaisiin asioihin, tekemisiin ja ihmisiin jotka aidosti auttavat meitä eteenpäin tavoitteessamme.

Vuodesta 2022 poimin mukaani

Epämukavuus on merkki siitä, että etenen, edistyn ja asiat rullaavat.
Mikäli suunta ei ole oikea, voin aina tarkentaa kurssia.

Katson itseäni ja elämääni sellaisena kun ne näyttäytyvät tänään, tässä ja nyt. Etsin niistä aitoa hyvää, en kuvitelmaa tai fantasiaa. 

Kolmas oppini, jonka vasta tämän tekstin luominen toi esiin, liittyy siihen, että huomaan että minulla on valtavan tiukassa käsitys siitä, miten useimpien asioiden tulisi mennä tai miten minun tulisi käyttäytyä, ajatella ja tuntea.
Ihan kuin koittaisin vimmaisesti etsiä oikeaa reittiä väistelemällä vääriä polkua. 

Vaan kuka tietää, mikä on oikea polku? 

Entä onko vääriä polkuja edes olemassa? 

Ehkä oikeita polkuja onkin useita?

Mitä jos kaikki reitit vievätkin perille?